Älä luota sen lupauksiin, se on romanttinen hölmö

 "Miksen mä oo jonkun unelma? Vaik mä oon tosi kiva ja nättiki, miksen oo kenellekään ihan unelma?" Niinpä, sehän vast ois hienoa. Joku viettäis aikaansa ajatellen mua sillä tavalla kun mä ajattelen jotain toista. Miettis mun ilmeitä, eleitä ja ääntä, muistelis yhtesii hetkiä ja sen hengitys salpautuis kun se muistelee mun kosketusta. Kyllä mä tiiän ton tunteen, kyllähän joku on ollut mun unelma. Kyllä mä oon ollu pelottavan ihastunut. Harmillista on se, että jokanen meistä on varmaan ainakin jossain vaiheessa elämäänsä jollekin unelma. Se vaan on niin, että suurimmassa osassa tapauksista se, joka meistä unelmoi, on väärä ihminen. Eikä siks tajuta, että kyllä meistä unelmoidaan, ja päädytään miettimään äidin kanssa myöhään illalla "Miksen oo kenenkään unelma". Kehä kiertää kuin vinyylilevy, mä haaveilen jostain ihmisestä, joku musta, joku siitä jostakin, ja sama sykli jatkuu loputtomiin.. Joskus ollaan niin onnekkaita et levyyn tulee joku vika ja se pysähtyy tai tekee pienen edestakasen liikkeen, aiheuttaen jonkinlaisia yhteentörmäyksiä. Ja jotkut saattaa löytää toisensa ja päästä pois piirileikistä.

Oonko mä yksinäinen? En. Tai oikeestaan olen. Tai siltä musta tuntuu. Vai tuntuuko? Mua ei haitannu olla yksin kun ympärillä tapahtu kokoajan. Nyt mitään ei tapahdu. Mä kaipaan taas siihen isompaan kaupunkiin, sinne vetäviä houkuttumia alkaa olla aina vaan enemmän. Kun mitään ei tapahdu, mielialat ailahtelee jatkuvasti. Kai yritän vaistomaisesti luoda jotain toimintaa ympärilleni, ja kun mikään muu ei auta, luon sitä heittelemällä omaa mielialaani ja ajatuksiani seinille ja kattoon, välillä taas lattialle tallottavaksi. Enkö mä huomaa, kuinka uuvuttavaa se on? 

Siivoon huoneeni, laitan palamaan kynttilöitä ja suitsukkeita, mun ympärillä on kaunista. Haluun rauhottua, päätän rauhottua. Joka ilta. Joka päivä mä revin itseni siitä rauhottumisesta johonkin ihan muuhun, enkä oo vielä ihan varma mihin. Yhtäkkiä ei rauhottuminen ookkaan hyvä idea, jotain täytyy tapahtua. Jotain tosi siistiä, uutta, ihmeellistä, ja mahdollisimman paljon aikaa vievää. Tarviin jotain mitä odottaa, ja jotain aivan odottamatonta. Oon kokenut liian lyhyen ajan sisään liikaa asioita mitkä tuntuu uskomattoman hyvältä ja saa mut kävelemään hieman korkeemmalla vähän aikaa. Silti en osaa iloita niistä hetkistä kauaa, kun päähän ryntää pelko siitä, etten koe mitään sellasta enää. Yritän olla muistelematta niitä odottamattomia upeita hetkiä ja tapahtumia ihan hiljattain, alkais vaan harmittaa kun ne hetket on jo ohi eikä niihin pääse takasin. Eihän siinä oo järkeä.  

Kuka idiootti viettää aikansa mieluummin odottaen jotain, haaveillen jatkuvasti samasta asiasta ja vältellen mahtavia muistoja, kuin ajatellen, että helvetti, mähän oon kokenu mahtavia asioita. Jep, minä.

Joo. Oon nyt varma siitä, tää on elämää

Nukuin yöni vinottain divaanisohvan nurkassa, ja huomasin jossain vaiheessa yöllä että jonkun jalat on mun päällä. Hymyilin vähän ja jatkoin unia, aamulla heräsin viiden tunnin nukkumisen jälkeen virkeempänä ku aikoihin. Kävelin käupungin läpi siihen aikaan, kun torilla on vielä kojuja ja liikenne muodostuu eläkeiläisistä. Mulla oli seurana kaks rentoa hahmoa, yks longboard, kolme ilosta mieltä ja paljon naurua. Huomisesta ei oo tietoa, eilisestä päälimmäisenä mielessä on vielä sisustamaton olohuone, jossa muutamat rakkaat hahmot istuu ja juttelee, ja mun on vaikee muodostaa sanoja kaiken sen ulos pyrkivän naurun seasta. 

Jotkut ei osaa, mut onneks mua ympäröivät ihmiset tietää miten se tapahtuu. He on alansa mestareita. Kaikkein parasta seuraa sillonku haluu vaan olla. 

Sehän se on mitä me tehään; ollaan, oleillaan, istuskellaan, chillataan. Mitä sanaa tahansa siitä haluuki käyttää, se on kuitenki se mitä me tehdään. Enkä kaipaakaan mitään muuta. Tarviin vaan ihmisiä mun ympärillä, just niitä, jotka on kaikki mulle niin rakkaita eikä tietämättään anna mulle muuta vaihtoehtoa kun hymyillä, ihan tahattomasti. Ja päälimäinen tunnetila on huolettomuus. Istuskellaan tässä ilman huomista, eilistä, tai ainakaan ainuttakaan huomisen tai eilisen huolta. Jokaikinen näistä ihmisistä, jotka on keskenään niin täysin erilaisia, mut kuitenkin niin samasta puusta veistettyjä, tekee sen niin helpoksi; olemisen. 

Ennen päiväunia oltiin istuttu parvekkeella jalat ristissä seinään nojaillen, kylmä olut kädessä ja auringonpaahde kasvoilla. Päiväunilta herätessä maassa oli pari senttiä lunta. Meitä se ei haittaa, koska meillä on vaatekomerossa kirkas keltanen valo, 27 asteen lämpötila, hiljanen tuuli ja huojuvia palmuja. Meidän oma lomakohde, mun pakopaikka. 

Tarviin paikan, mihin voin varastoida osan kaikesta tästä huolettomuudesta ja hymystä, mitä jokaikinen solu mun kehossa puskee ulospäin. Paikan, mistä voin sitä hakea, sitte kun huomenna muistan, että on koeviikko, maassa on lunta, koulua on jäljellä vielä ihan liikaa, kesään on ihan liikaa aikaa, ja kaikki muut ne pienenpienet huolet, joita en just nyt jaksa muistaa. Eikä niiden tarvii pitää turhaa kiirettä mun muistiin palaamisessa, pärjään mainiosti ilmankin.

Ja siinä ku istuttiin hiljaa vierekkäin ja tuijotettiin suitsukkeen luomien savukiehkuroiden tanssimista, muistin taas, että oon just siinä, missä eniten haluun olla. Kuka muukaan muka sais minkä tahansa paikan tuntumaan kodilta ja minkä tahansa sään auringonpaisteelta?

Mitä sä tuijotat mua kokoajan, se kysyy ja naurahtaa

Aurinko paisto verhojen välistä niinku sillonkin, paikka missä makasin tuntu maailman mukavimmalta niinku sillonkin. Halusin pysäyttää ajan niinku sillonkin. Muu maailma katos, ihan niinku sillonkin. Nauratti niinku sillonkin, juteltiin ja tapeltiin ja taas naurettiin niinku sillonkin. Sun kasvot oli eka asia mitä herätessäni näin, just niinku sillonkin. Kaikki tuntu just siltä ku sillonkin. Tässä teille fakta: MIKÄÄN ei oikeastaan ollu niinku sillonkin. 

Kevät pääsi jossain vaiheessa yllättämään mut. Halusin kävellä koulusta kotiin ja valokuvata kotimatkani, vaikka tiesin et se edellyttää läpimärkiä kenkiä ja käsien palelemista. Paloin halusta napata pyörän talviteloilta, mut odotin kuitenki et tiet on kokonaan kuivat. Nään ku muutama tuttu hahmo suhahtelee edestakas lonkkareilla ja haluun mennä hakee videokameran. Yritän joka päivä lähtee koulusta kotiin ilman takkia, tai ees abc:lle asti. Vielä se ei onnistu. Kaivoin esille kaikki mun kymmenet aurinkolasit ja lyhytvartiset tennarit. Kesä tulee nopeemmin jos siinä elää jo hieman ennen ku säätila sallii. Kai. 

Se joka ei tienny, et juhlitaan mun synttäreitä, oli alitajusesti salaa toivotuin vieras. Kaikki meni paremmin ja huonommin ku toivoin, ja jätti jälkeensä lähinnä tyhjän olon, pari hauskaa muistoa ja muutaman hyvän kuvan. Niin ja pulloja. 

Ja joku toi takin mun harteille.

Ei ne parhaat hetket, vaan ne kaikki hetket

Totti sano, et kateeks käy kyllä. Naurahdin ja hymyilin ja jatkoin ilosta iltaa, vaikka hiljaa mielessäni olin ihmeissäni, että mulla, joka löytää aina kaikesta huonon puolen ja jotain murehdittavaa, vaikka onkin niin onnellinen, on asioita, joita kadehtia. Joskus pitäis kai oppia kadehtimaan itteään, ihan vaan huomatakseen, että mullahan on ne kaikki asiat mitä itessäni kadehdin. 

Ehkä se täydellinen ilta muutamien kavereiden kanssa, tai mikä tahansa näistä täydellisistä päivistä vaan sun kanssa, tai joku näistä rauhallisista illoista ihan vaan mun itteni kanssa, sai mut tietosesti onnelliseksi. Sanon tyhmyyksiä ja nauran itelleni, halaan teitä kun nähdään, hymyilen itsekseni ihanille ja vähemmän ihanille ja niin valtavan ihanille ihmisille, sanon kivoja juttuja koska haluun et joku muukin hymyilee, ja unohdan hetkeks missä olen, kenen kanssa ja mitä tekemässä ja oon just niinku tahdon. Päässä soi onnelliset laulut ja reipas pianokomppi duurisävellajissa ja peilikuva hymyilee takasin sitä samaa iloa, mitä sille lähetin. Kerrankin koitan olla avoin pienillekin ilosille asioille huononakin päivänä. Aina löytyy syy hymyillä, nauraa, olla ilonen tai ennen kaikkea tehä joku muu iloseks. 

Ehkä se on rakkautta, ehkä se on vaan yksinkertasta onnea ilman tarkkaa syytä. Tai sen huomaamista, et rakastumisen lisäks rakkautta on niin monenlaista sorttia. Rakastaa voi ystävää, linnun näköistä pikkupoikaa, koiraa, paikkaa, asuntoa, tunnelmaa, tuoksua, hetkeä. Oot rakas, Rakastan sua, miks me turhaan säästellään niitä erityiseen hetkeen, jos oikeesti tunnetaan niin. Parasta on, että multa ainakin löytyy kaikenlaista rakkautta jaettavaks joka suuntaan, kaikille asioille ja ihmisille ihan erityisellä omalla tavallaan, ja sulle aivan erityisellä tavalla. 

Miks turhaan keskittyisin siihen mitä oon tai en ole, kun mun ympärillä on niin monenlaista. 

Harmillisen usein ainoot, jotka mun ilosuutta pääsee näkemään, on vebkamera ja sä, jonka kanssa oon ollut ilonen joka hetkenä. 

Sä liikut nyt vaarallisilla vesillä, se sano mulle

Siinä mä makasin maailman mukavimmassa paikassa tuntien pelkkää hyvää oloa. Kun mä aloin ajatella kaikkia niitä rajoja, mitä sinäkin arkipäivänä olin vetänyt. Jatkuvasti piirtelen näkyviä rajoja matikantehtävien väliin ja näkymättömiä häilyviä ja selkeitä rajoja ihmisten ja asioiden välille. En tiiä oonko ainoa, mut mua se alkaa kyllästyttää. Johonki kohtaan mun pitää vetää raja mun laiskuudelle, riehumiselle, kiusottelulle, kehumiselle, kahvinjuonnille... Vetelen rajoja ystävyyden ja jonkin muun välille, kolmannen ja neljännen viinilasillisen väliin, tärkeän, leikekirjaan pääsevän kuvan ja vähemmän tärkeän kuvan välille. Raja sille, kuinka monena arki-iltana peräkkäin voin valvoa pitkään, kuinka monta sortumista kuukaudessa mun dieetti kestää. Mitkä pätkät on olennaisia ja alleviivattavia oppikirjassa, ketä kaikkia kutsun mun juhliin ja mitkä hetket on syytä tallentaa videolle, mitä taas ei. 

Entä jos koittaisin yhtäkkiä jättää rajat vetämättä? Mitä pahimmillaan vois tapahtua? Käytännössä ei ehkä mitään. Silti mä kuulin jo kolmannen kerran sinä päivänä sanovani ääneen, 'johonki se raja täytyy vetää.' Ekaa kertaa vaan sanoin sen pakosta. 

Ku antaa itelleen aikaa talviaamuisin, pääsee reaaliajassa seuraamaan auringonnousua. Se on väärin, että niin huono aamuherääjä ja synnynnäinen yöeläin rakastaa auringonnousua niin paljon. Lukion isot ikkunat näyttää mulle satoja metrejä peltoa, ja niitten takana metsän, jonka takaa aurinko pikkuhiljaa herää, samaan tahtiin kuin mäkin. Unohdan missä mä olen, ja mietin vaan sitä, miten tahtoisinkaan saada ikuistettua joka ikisen valonsäteen ja taivaanrannan värisävyn joka aamu. Illalla makaan kodiksi muodostuneen huoneiston sohvalla, ja nään ikkunasta toisen lempinäkymän, ilta-auringon mustaks maalaaman puun, jonka takana taivaanrannassa näkyy joka ilta erilaiset talvisen auringonlaskun värit liukuvina raitoina. Auringon laskettua siirrän katseen pöydällä savuavaan suitsukkeeseen, ja en lakkaa ihmettelemästä sen savukiehkuroiden kauneutta ja monimuotoisuutta. Joitakin maailman kauneimpia näkyjä ei vaan voi ikuistaa kuvana, koska ne muuttuu kokoajan, ja joka sekunti sadasosineen on toistaan kauniimpi. Oon aivan yksin siinä kaikkea kauneutta tuijottaessani, enkä ees muista, että tarttisin jotain tai jotakuta muuta. Niinä hetkinä en tarvitsekaan, koska muuta maailmaa ei hetkeen oo.

Toisinaan, yhä useemmin, toivon et voisin paeta noihin hetkiin, joissa on vaan mä ja mun tuijotuksen ja ihailun kohde. Ei ees mun ajatuksia, on vaan se kauneus, joka on kaikki mihin haluun keskittyä. Kun toisinaan, surullisen usein, ees ääneen huutaminen ei auta. 

Joskus sitä unohtaa kaikki hyvät puolet itessään ja ympäristössään, ennenku joku yllättäen kantaa ne kasvojen eteen nähtäväks ja kuultavaks. 






Rakkautta on niin monenlaista.