Joo. Oon nyt varma siitä, tää on elämää

Nukuin yöni vinottain divaanisohvan nurkassa, ja huomasin jossain vaiheessa yöllä että jonkun jalat on mun päällä. Hymyilin vähän ja jatkoin unia, aamulla heräsin viiden tunnin nukkumisen jälkeen virkeempänä ku aikoihin. Kävelin käupungin läpi siihen aikaan, kun torilla on vielä kojuja ja liikenne muodostuu eläkeiläisistä. Mulla oli seurana kaks rentoa hahmoa, yks longboard, kolme ilosta mieltä ja paljon naurua. Huomisesta ei oo tietoa, eilisestä päälimmäisenä mielessä on vielä sisustamaton olohuone, jossa muutamat rakkaat hahmot istuu ja juttelee, ja mun on vaikee muodostaa sanoja kaiken sen ulos pyrkivän naurun seasta. 

Jotkut ei osaa, mut onneks mua ympäröivät ihmiset tietää miten se tapahtuu. He on alansa mestareita. Kaikkein parasta seuraa sillonku haluu vaan olla. 

Sehän se on mitä me tehään; ollaan, oleillaan, istuskellaan, chillataan. Mitä sanaa tahansa siitä haluuki käyttää, se on kuitenki se mitä me tehdään. Enkä kaipaakaan mitään muuta. Tarviin vaan ihmisiä mun ympärillä, just niitä, jotka on kaikki mulle niin rakkaita eikä tietämättään anna mulle muuta vaihtoehtoa kun hymyillä, ihan tahattomasti. Ja päälimäinen tunnetila on huolettomuus. Istuskellaan tässä ilman huomista, eilistä, tai ainakaan ainuttakaan huomisen tai eilisen huolta. Jokaikinen näistä ihmisistä, jotka on keskenään niin täysin erilaisia, mut kuitenkin niin samasta puusta veistettyjä, tekee sen niin helpoksi; olemisen. 

Ennen päiväunia oltiin istuttu parvekkeella jalat ristissä seinään nojaillen, kylmä olut kädessä ja auringonpaahde kasvoilla. Päiväunilta herätessä maassa oli pari senttiä lunta. Meitä se ei haittaa, koska meillä on vaatekomerossa kirkas keltanen valo, 27 asteen lämpötila, hiljanen tuuli ja huojuvia palmuja. Meidän oma lomakohde, mun pakopaikka. 

Tarviin paikan, mihin voin varastoida osan kaikesta tästä huolettomuudesta ja hymystä, mitä jokaikinen solu mun kehossa puskee ulospäin. Paikan, mistä voin sitä hakea, sitte kun huomenna muistan, että on koeviikko, maassa on lunta, koulua on jäljellä vielä ihan liikaa, kesään on ihan liikaa aikaa, ja kaikki muut ne pienenpienet huolet, joita en just nyt jaksa muistaa. Eikä niiden tarvii pitää turhaa kiirettä mun muistiin palaamisessa, pärjään mainiosti ilmankin.

Ja siinä ku istuttiin hiljaa vierekkäin ja tuijotettiin suitsukkeen luomien savukiehkuroiden tanssimista, muistin taas, että oon just siinä, missä eniten haluun olla. Kuka muukaan muka sais minkä tahansa paikan tuntumaan kodilta ja minkä tahansa sään auringonpaisteelta?