Because learning chinese isn't always easy

En mä tiedä, ehkä mun kotikatu oli kauniin värinen ja katoin taivaan kuviointeja eri tavalla. Ehkä eri reitti kävelylenkillä ja kerranki mukaan osunu kamera sai mut kattomaan maisemia eri tavalla. Ehkä mä huomasin, ettei mun kotikaupunki päätykään siihe mihin luulin, enkä tiiäkään mitä kaikkien kulmien takana on. Katoin tuttuja näkymiä eri suunnalta, toiselta puolelta, ja huomasin jotain ihan uutta. En tiedä mikä siinä illassa oli, mut se tuntu jonkun vanhan lopulta, mut ei uuden alulta, enemmänki joltain välimaastolta. Mun hetki omaa aikaa jonkin kahden asian välissä, mun oma tilaisuus pysäyttää kellon käyminen hetkeks, ja vaan olla ja kattoo ympärilleni. Tai ehkä siin ei ollukaa mitään uutta. Ehkä mä näin sen kaiken, mitä mä aina nään, mut unohdin hetkeks et tää elämä on niin nähty ja kaipaan jotain uutta. Unohdin ehkä hetkeks et haluun jonneki kauas. 

Lapsenomanen hymy aikuisen silmissä, 'tarviin vähän rakkautta' ja sun olkapäätä vasten nojaaminen, lämpimän iltan pitkäst aikaa yksin heitteleminen, kesän perusteellinen suunnittelu, 'tuu moikkaa jos eksyt tänne' ja huomio siitä et hei, jotkuthan oikeesti ymmärtää mua. 

Ehkä se on jonkinlainen refleksi, aurinko näyttäytyy ja se dark & twisty puoli mun mielestä menee piiloon. Tai ainakin sivummalle hetkeks. Kevään ekat lämpimät päivät tulee, ja oon vaikka väkisin ilman takkia ulkona. Kaikki kuvat onnistuu, ihmiset näyttää onnellisilta vaik ne ei olis, kaikki tuntuu asteen verran helpommalta. Pyörän renkaat ja kengänpohjat kulkee helpommin paljaalla asvaltilla, skeittilaudan ääni sekotettuna rentoon musiikkiin ja ilosiin aurinkolasien peittämiin kasvoihin saa mun ajan jälleen pysähtymään ja unohtamaan kuka, mitä ja missä mä olen. 

Mä katselen itteäni ja niit ihmisiä, joiden kanssa oon joka päivä, jonkun toisen silmin, ulkopuolisena, vaik oonki sisällä siinä hetkessä. Kaikki muuttuu jotenki kauniimmaks, ehkä sen takia ku se tuntuu uudelta. 

Paperiin ilmesty teksti 

Running so fast

away from my own past

Flying so high

Leaving the world behind

Closing my eyes from my own life 

And I see more than I've ever tried

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Enemmän tekemistä, vähemmän ajateltavaa

Vihdoinki tiedossa töitä, jotain täytettä mun päiviin koulun lisäks. Elämäni rankin työhaastattelu (pari kysymystä ja kädenpuristus) toi yllättävän hyvän fiiliksen. Mulle käy paremmin ku hyvin tienata istumalla keskellä sitä rakennusta, jossa nään kaikkii niit ihmisiä, joita nään joka päivä. Siellä samassa paikassa, joka saa aina ajattelemaan, 'miten näin pieneen kaupunkiin mahtuu näin monta ärsyttävän näköstä ihmistä'. Keskellä sitä kaikkea mitä oon joskus halunnu paeta ja toisinaan kaivannu. Must on iha jees olla jäätelömyyjä, vois sitä huonommallaki työllä rahaa ansaita.

Mulle kävi paremmin ku hyvin lähtee haastatteluun toiseen kaupunkiin, se oli mainio pakomatka. Mun omat muutama tunti keskellä tuntemattomia ihmisiä, kahviloita, ääniä ja tuoksuja. Oli ihan kivaa kierrellä kauppoja kattomatta ensin mihin menee, ja istuu kahes eri paikas kahvilla. Olin siellä keskel kaikkea, täysin kiinni siin hetkessä, mut toisaalta kuulokkeet eristi mut toiseen aikaan ja paikkaan. Yksin olo täytti mun pään ajatuksilla mut sai ne tuntumaan ihanan mut kamalan kaukasilta. Huomasin et bussin ikkunast ulos oli mielekkäämpää kattoo ku tuijottaa puhelimen näyttöö.

Myös kipeenä oleminen (iha järkyttävää oloa lukuunottamatta) käy mulle just nyt paremmin ku hyvin. Hetki sitte tuntu ettei tiedä miten päi olis, ja mieluiten ei olis ollenkaan, mut nyt huomasin mite hyvält tuntuu oikeesti vaan olla. Olla tietämättä, et muu maailma on edelleen olemassa.

Kuvien puute johtuu siitä, että mun kamera on omilla teillään vielä pari viikkoa. (korjauksessa)