Eniten vituttaa tuntee ittensä epätoivoseks

No en mä nyt sitten tiiä.

Tuuli paiskautu mua päin joka hetki, kun käveltiin Se toi mukanaa pienenpienii vesipisaroita, joita sä et huomannu. Ehkä se ei oo ainoo asia, jota sä et oo huomannu. Yritän viestittää asioita, ihan niinku sitä vesisadettakin, vaikka miten eri tavoin, mutta must tuntuu, että vaik mitä sanoisin, vaik miten monta savumerkkiä ja pullopostia lähettäisin, väittäisit edelleen ettei ulkona sada vettä. Mä kuvittelen. Vesisadetta mä en kuvitellut, mut ehkä kuvittelen paljon muuta. Kuvittelen varmaan kaiken, paitsi puheen, hymyn, naurun, katseen. Loppujenlopuks se kaikki on ihan tavallista, huomaamatonta. Ihan niinku ne pisarat mun kasvoilla ja kohmeisilla käsillä. Todistimpahan käytännössä, ettei niiden metrien käveleminen tuo niitä kilometrien päässä olevia asioita yhtään lähemmäs, ja päiväntasaaja houkuttelee taas. 

Syksy pamahti mun kasvoille niin yhtäkkiä, että mä unohdan edelleen takin kotiin aamuisin. Tai ehkä jos olisin vähemmän uupunu, en unohtelis asioita, takkia, kylmyyttä, koulukirjoja, herätyksen laittamista, nukkumista, hengittämistä... Ei mulla oikeestaan oo kylmä. Mulla ei vaan oo lämmin. Aurinko polttaa mun selkää ikkunan läpi, laitan kaulahuivin kaulaan ja pistän lattialämmityksen töihin muutamilla lisäasteilla. En tiedä, onks sillä oikeesti eroa, kylmä tai ei-lämmin, Mun pääni sisässä niillä on ero, kylmään auttaa villasukat ja peitto, ei-lämpimään ei näillä näkymin mikään, ehkä joskus joku. 

Ja sä luulisit et olisit olemassa mun takia, ja mä tietäisin missä säilytät kaikkea sussa, ja miks sä tuijotat tyhjyyteen. 

Eikä mun tarttis enää lyödä sua, ihan vaan nähdäkseni, itketkö sä.

Aikaa on, kärsivällisyyttä ei

 Joskus vaan tulee hyvä olo siitä, kun tekee just niitä asioita joita iteltään kieltää ja joista yleensä tulee lähes huono omatunto. Mulla ei oo mitään uutta kerrottavaa, joten mä jauhan samoja asioita uudestaan ja uudestaan, eri sanoilla. Pitäiskö meidän istuu hiljaa jos me tunnetaan toisemme liian hyvin? Mun tekee mieli suklaata, joten mä meen ostaa sitä. Aina edes kaunis sateenjälkenen maisema ei riitä houkuttelee lenkille, joten mä jätän sen juoksematta. Mä jätän velvollisuudet tältä päivältä, ehkä huomiseltakin, hoitamatta, koska mulla ei riitä energia. Mä kerään asioita, jotka vituttaa eniten, toisiks eniten, ehkä kerään listan viel kolmanneksikin eniten vituttavista asioista. Mä istun just siinä, keskellä teitä kaikkia ja nauran kovaan ääneen yksinäni, vaik kenelläkään muulla ei olis hauskaa, ainakin mulla on pitkäst aikaa hyvä päivä. Koska minä hetkenä hyvänsä mun mieli muuttuu ku sää ulkona, ja mun liian äänekäs nauru vaihtuu liian suuriin desipeleihin mun kuulokkeista, ja mun liian sekavat selitykset hiljasuuteen ja teidäin muiden seurailuun.

Tilanteista inhottavimpiin kuuluu just se kliseinen, 'niin lähellä mut kuitenki niin kaukana'. Mitä ihmettä sun täytyy sillon tehdä, kun siihen, mitä sä haluat on vaan metrejä matkaa, mut kuitenki tunnet sinne olevan vaivalloisempi ja pidempi matka ku päiväntasaajalle. Mitä siinä sit tekee, ku tietää, että vois vaan simppelisti kävellä ne metrit, mut et vaan keksi, millä kulkisit ne kilometrit paikan päälle päästyäs. Ehkä alan säästää rahaa omaan, noihin matkoihin erikoistuneeseen helikopteriin. Tai sit lähden oikeesti sinne päiväntasaajalle. 

Haluun kävelemään pimeisiin, liian kuumiin öihin, jotka on täynnä valoja ja ihmisiä, joita ei yhdistä synnyinmaa tai paljon mikään muukaan, ja jotka ei välitä siitä, miten kaikki muut on. Haluun seurata kun muut elää elämäänsä välittämättä ympäröivästä maailmasta. Vaan olla.

Joinain päivinä sitä vaan huomaa, et kenelläkään muullakaan ei oo hyvä päivä.

 

Tuntuu siltä ettei tunnu miltään

 

 

 

 

 Mitä mulle kuuluu, mulle kuuluu liian vähän. Enää en totu tähän, ja vaik totuttelisin, se ois vaan väliaikasta. Suunnitelmii pyörii päässä ja niis alkaa olla selkoa, mun kärsivällisyys ei tahdo vaan riittää. Mul on täällä kaikki hyvin ja kaikki on helppoa, tää on kaikki niin tuttua ja niin hienoa, tosi rakasta. Harmi, et se joka näit elämiä suunnittelee, on sotkenut mut johonki muuhun, tää kaikki olis varmasti tosi hienoa jollekin muulle. Mitä tässä sitte voi kun mikään ei meinaa riittää, kun tietää et vois olla jotain, mikä tuntuu paljon enemmältä ja enemmän mun omalta, ja sen on viel päässyt näkemään paikanpäältä. Joskus vaan tulee niit hetkiä, kun tajuu etten mä loppujenlopuksi sovi mun muottiini, vähän niinku yrittäis laittaa neliönmuotosta palikkaa pyöreeseen koloon. Enkä mä aio hioo mun kulmiani pyöreiksi, enkä pysty muuttaa ympyrää neliöksi, eli ehkä mä päätän, että ajan ja vaivan kanssa löydän sen mulle tehdyn muotin. kunhan vaan jaksan odottaa.

Kaikkein parasta on nähdä jotain ihan muuta, keskustella ihmisille jotka elää niin eri elämää. Vaik aina on tiennyt, et muualla asiat on toisin ja on paljon nähtävää, sen tajuumiseen vaaditaan ees pieni pintaraapasu toisten maailmasta ja toisten elämästä. 

Alkuperänen tavote oli lähteä hetkeks, jotta unohtaisin kaiken mitä täällä on. Loppujenlopuks tajuaa, että haluu lähteä elääksee jotain toistakin elämää, kun vaan tätä, jota on jo koko elämänsä elänyt, muttei silti unohtaa kaikkea tuttua ja vanhaa. 

Mä en vaadi paljon, vaadin vaan vähän enemmän, onko se liikaa vaadittu ?

Ja joku jonka vierest on kiva herätä

Kesä. Kirjottaminen unohtuu ja kuvat menettää aikajärjestyksen, ja kaiken muunkin järjestyksen. Kauniita ihmisiä ja täydellisii iltoja, lämmintä ilmaa ja kylmää vettä. En jaksa ees yrittää jaksaa, mut mitä muutakaan mä tekisin, en jaksa olla jaksamatta. Kuka tahansa ei saa mua itkemään ilosta, mut on sekin mahdollista. Kai se on helppoa, olla se kaveri joka saa sut ensin itkemään ja paiskomaan tavaroita, kun kohta se tekee itestään taas täydellisen ilmaantuessaan oven taakse päivänkakkara kädessä. Kaikenlaisia hetkiä voi tulla ikävä. Kesä on sitä aikaa, kun mun mieli on täysin avoinna kaikille ja kaikelle, paitsi mulle itelleni. Mä itken ensin ilosta ja sit taas surusta, kaipaan mut toisaalla koen jälleennäkemisen ihanuutta, menetän ja löydän jotain lähes yhtä hyvää. Mä suljen ovia ja availen ikkunoita, kunnes huomaan että ovetki täytyy pitää auki, jotta ilma vaihtuu eikä tukehdu kuumuuteen, niin se menee niin meidän talossa kuin mun elämässäkin. Milloin mä aloin valitsemaan reitit sen perusteella, että missä niistä on vähiten kiviä ja eniten nurmikkoa? Kun kerran alkaa kävellä paljain jaloin, ei kengätkään enää suojaa jo hiekkatien pistämiä jalkoja, mut kesän lopussa niin jalat kun mielikin on tottunu pistäviin kiviin ja käpyihin. En haluu joutua sään viiletessä kävelemään kengät jalassa aikataulujen ja järjestysten lattioilla. Tähän aikaan mä kuulun. Miksen mä vois vaan elää näin, pelkästään mennä.