Hypätään suoraan, ekaan vuosipäivään

 Myöhästyin tunnilt ja aamunavaukses soi Mikki Hiiri merihädässä. Seurakunnan työntekijä puhu keskusradiossa myrskystä ja hädästä. Emmä kuunnellu, mä tiesin kai sen kaiken jo. Mul ei oo hätää. Ja jos olis, mä tietäisin kyl mite siit selvitää. Kiitos herra aamunavaaja, mut kyl mä pärjään. Emmä tienny just siin luokan edes istuessani, mihi oon menos ja mis meen, mut must tuntu hyvält. Tuntu et mä pärjään. 

Mikään ei ehkä menny just niinku suunnittelin, ja ehkä suututtaa, mut pitää vaa sopeutuu. Ei kai se mahdotonta oo. 

Kieltäydyin muistamast et tänään on vast maanantai, mut kaikki tahot halus jostai syystä muistuttaa mua siitä. Uusist vaatteist, Saaran seurast ja hyväst ruuast tuli tasan hyvä olo eikä mitään ekstraa, eli kaikki mitä kaipasin. Harmaa löysä paita ja tummansiniset housut oli just luotu mulle ja sai JC:n sovituskopin tuntuman kodilta, ainaki hetken aikaa. Saaral ja mul on housut joihin mahtuis kokonainen perhe, enkä haluis riisuu niit jalasta ikinä, viiden euron löydöks aika mahtavat. 

Ehkä me huudettiin la la la la ja leikittiin web-kameran tehosteilla, ehkä siin ei ollu mitään järkee, mut meijän kuulu olla just siinä, just sillä kokoonpanolla. 'Täydennetään... eiku masennetaan toisiamme. Mut eiks se oo hyvä et joku muistuttaa aina et elämä on perseestä kuitenki?' 

Ps. I don't know but...

I think I maybe
fallin' for you,

Dropping so quickly.

When you flash up on my phone, I no longer feel alone. (:

Wake up slow

En ois halunnu tottuu heräämään sillon ku aurinko paistaa verhojen läpi ja valasee koko mun sekasortosen huoneen. Muistan vielä, ku se joskus oli niin ainutlaatust etten malttanu laittaa enää silmii kiinni. Olisin halunnu ikuistaa sen hetken ja jakaa kaikkien kanssa, vaik varmaan kaikki on joskus kokenu saman tunteen. Nykyää oon oppinu autuaasti käyttämää sen kaunii hetken siihen, et katon kelloa ja päätän jatkaa nukkumista. Oli se kello sit mitä vaan.

Mitä sillon kuuluu tehä ku on suunnitellu jo tosi pitkään mitä aikoo ja haluu tehä, mut sillä hetkellä ku siit on tulossa todellisuutta, tajuu ettei sitä enää haluukaa? Tai vaikka haluiski, se ei riitä. En haluu löytää itteeni tilanteest, jos huomaan et teen kaiken työn asian eteen, joka on aika mielenkiintost ja ehkä sopivaa mul. Haluun tehä asioi mist eniten tykkään, mitkä eniten kiinnostaa. Haluun tietää minkä etee teen töitä, ja vaik en tietäis, sil ei ois välii koska tykkäisin siit mitä teen, vaik se ei mihinkää johtaiskaa.

En tykkää tunteesta, ku annan ekaa kertaa itteni kyseenalastaa tutun ja turvallisen suunnitelman, ku vihdoinki annan itteni unelmoida jostai, ja huomaan tietäväni mite voisin seurata unelmaani, mut kaikki asiat tykkää estää sitä. 


Välil ihmine vaa tarvii toisen kysymää, 'ooksä varma?' iha vaa et saa vastata et ei, emmä oo. Mietitään uudestaa. 

 

Ja sit on niit tyttöi ketkä käyttää NOFX -paitaa

Konstan ja Jonin mukaa sillee mut vois lokeroida, tyttöihi jotka käyttää NOFX -paitaa. 'Niinku tyylillä I-don't-give-a-shit' Sopiikse muhun, en tiiä, mut hauskalta se kuulosti! Ei se varmaa huono lokero oo.

Lunta on ihan liikaa joka paikassa ja koulu on joko liikaa tai liian vähän, en oo ihan päättäny. Leikin kesää ku aurinko paistaa ikkunast sisää eikä ulkoilu houkuttele. Helsinkiin lukioon hakeminen houkuttaa suuresti mut se taitaa jäädä. Viikonloppu Helsingissä on selkeesti ja todistetusti parasta terapiaa mulle. Istuin yksin bussissa ja kuuntelin Kymppilinjaa (bongasin myös Kymppilinjan Nikon), söin mäkis nahistunutta salaattii hyväs seuras, ostin paidan tietämättä riittääks mun rahat siihe ja vietin hulluu lauantai-iltaa UV-valos, eikä mul ollu muuta ku hyvä olla. Mä vaa viihdyn niin paljo paremmi mis tahansa isommas paikassa ku Salo. Katoin aamul ikkunast ku valkost lunta tuli taivaalt, eikä haitannu yhtää et tiesin sen olevan harmaat iltapäivää mennes.

Nyt just oon kuumeessa, lähin keske koulupäivän kotii, ja koitan päättää pitäiskö yskii vai ei. Jos ei yski, ei tuu ääntä kunnol, mut yskiminen sattuu keuhkois asti. Kertokaa joku mitä tää on! Oon kattonu koko päivän Disney Channelii ja mun tekee mieli valokuvata mut ei oo mitään kuvattavaa. Tylsistyminen ei sovi mulle, ei sit ollenkaan. 

En tienny pitäiskö itkee vai nauraa, joten nyt teen molempia vuorotellen

Joululoma on ollu vuorotellen kiireist ja liian väsynyttä ja pysähtynyttä, joten must ei oo kuulunu oikeen suuntaan eikä toiseen. Olo on ollu ihan mahtava ja ihan kamala. Hulluu miten paljon voiki mahtuu parin viikon lomaan. 

Ekaa kertaa varmaan ikinä must tuntuu hyvält et koulu alkaa. Ehkä se johtuu siitä et saa ainaki jotain tekemistä, jotain jota on ainakin pakko jaksaa. Jotain ajateltavaa, jotain mihin saa kulutettua puolet päivästään. Outoa, mut nyt tajuun et loppujenlopuks se on mulle paikka mis voin rauhottua, mut mist löytyy myös parhaat ihmiset, lähes kaikki mitä tarviin. Ehkä en oo ennen vaa myöntäny olevani ilonen koulun alkamisest.

Pari päivää ennen jouluu taisin löytää mun joulumieleni ja halusin olla vaan kiva kaikille ja hymyillä. Ku 24. päivä koitti, olin vähän jotenki pysähtyny, mut ehkä siit sillon on kyse. Pysähtymisest ja rauhottumisest. Jouluaattona kenkätelinees oli suklaarasia, ikkunas vesipisaroi ja joulupukki käveli tien yli. Ja vaik meijän joulupöydäs oli hesen kastiket, tiesin et meil oli paras joulu aikoihi. Meijän talossa on yleensä kunnioitettu jouluna perinnettä, että lähes koko päivän keksitään tappelun aiheita ja riidellään maailman turhimmista asioista, huudetaan ja turhaudutaan. Oltiin varmaan kaikki kyllästytty siihen, eikä kukaan oikeestaan tapellu tänävuonna, uutta ja ihanaa. Lahjaks sain kaikkee kivaa, kuten puhelimen, muotoiluraudan, paei nuottikirjaa, yöppärin, hajuveden (Cacharel Scarlett, ihana), pari vaatetta ja pari korua ja sensellasta. 

Uusvuos tuli ja meni ja vauhdilla menikin, ilman et ees tajusin et vuosi oikeesti vaihtu. Oltiin laivalla mun sukulaisten ja Saaran kanssa. Mä ja Saara missattiin Suomen uusvuos, oltiin hytissä kahestaan ku kuultiin et muut käytävällä alko laskee sekunteja. No Ruotsin uuteenvuoteen viel kerittiin tuntii myöhemmin onneks. Juhlittiin pitkälti koko yö ja onnistuin siinä mitä toivoinki: unohdin kaiken ja oli hyvä olla. Kaikki ihmiset vaa tuntu ihanilta eikä mikään ärsyttäny, teki mieli sanoo kaikille hyvää uuttavuotta. Paras uusvuos ikinä.

Koko loma on ollu jotenki sekava, ja lähinnä ajattelen et luojan kiitos se on ohi. Tuntuu tyhjält. Oletan et arki vie sitä tunnet pois. Haluun vaan jotain ajateltavaa, vaikka se sit oliski stressi koulusta. En kestä tätä lattiaan tuijottelua, valvottui öitä ja nukuttui päiviä, pysähtynyttä tunnetta ja naurun ja ilon kans vuorottelevaa jäätymistä.

Joka yö kuulen ku postiauto käy meijän kadulla, ja nään verhojen läpi sen valot. Toivoisin et se olis jotai muuta. Ehkä jotai jonka mukaa voisin lähtee, ja se veis mut hetkeks kauas ja tois takas uutena ihmisenä. 
Toivoisin et se oisit sä. Ei se koskaan oo.

'Kyl joskus pitää saada romahdella.'

I miss those blue eyes, how you kissed me at night. I miss the way we sleep. Like there's no sunrise, like the taste of your smile. I miss the way we breathe.

I miss everything about you. I can't believe that I still want you. After all the things we've been trough, I miss everything about you.