Tuntuu siltä ettei tunnu miltään

 

 

 

 

 Mitä mulle kuuluu, mulle kuuluu liian vähän. Enää en totu tähän, ja vaik totuttelisin, se ois vaan väliaikasta. Suunnitelmii pyörii päässä ja niis alkaa olla selkoa, mun kärsivällisyys ei tahdo vaan riittää. Mul on täällä kaikki hyvin ja kaikki on helppoa, tää on kaikki niin tuttua ja niin hienoa, tosi rakasta. Harmi, et se joka näit elämiä suunnittelee, on sotkenut mut johonki muuhun, tää kaikki olis varmasti tosi hienoa jollekin muulle. Mitä tässä sitte voi kun mikään ei meinaa riittää, kun tietää et vois olla jotain, mikä tuntuu paljon enemmältä ja enemmän mun omalta, ja sen on viel päässyt näkemään paikanpäältä. Joskus vaan tulee niit hetkiä, kun tajuu etten mä loppujenlopuksi sovi mun muottiini, vähän niinku yrittäis laittaa neliönmuotosta palikkaa pyöreeseen koloon. Enkä mä aio hioo mun kulmiani pyöreiksi, enkä pysty muuttaa ympyrää neliöksi, eli ehkä mä päätän, että ajan ja vaivan kanssa löydän sen mulle tehdyn muotin. kunhan vaan jaksan odottaa.

Kaikkein parasta on nähdä jotain ihan muuta, keskustella ihmisille jotka elää niin eri elämää. Vaik aina on tiennyt, et muualla asiat on toisin ja on paljon nähtävää, sen tajuumiseen vaaditaan ees pieni pintaraapasu toisten maailmasta ja toisten elämästä. 

Alkuperänen tavote oli lähteä hetkeks, jotta unohtaisin kaiken mitä täällä on. Loppujenlopuks tajuaa, että haluu lähteä elääksee jotain toistakin elämää, kun vaan tätä, jota on jo koko elämänsä elänyt, muttei silti unohtaa kaikkea tuttua ja vanhaa. 

Mä en vaadi paljon, vaadin vaan vähän enemmän, onko se liikaa vaadittu ?

Ja joku jonka vierest on kiva herätä

Kesä. Kirjottaminen unohtuu ja kuvat menettää aikajärjestyksen, ja kaiken muunkin järjestyksen. Kauniita ihmisiä ja täydellisii iltoja, lämmintä ilmaa ja kylmää vettä. En jaksa ees yrittää jaksaa, mut mitä muutakaan mä tekisin, en jaksa olla jaksamatta. Kuka tahansa ei saa mua itkemään ilosta, mut on sekin mahdollista. Kai se on helppoa, olla se kaveri joka saa sut ensin itkemään ja paiskomaan tavaroita, kun kohta se tekee itestään taas täydellisen ilmaantuessaan oven taakse päivänkakkara kädessä. Kaikenlaisia hetkiä voi tulla ikävä. Kesä on sitä aikaa, kun mun mieli on täysin avoinna kaikille ja kaikelle, paitsi mulle itelleni. Mä itken ensin ilosta ja sit taas surusta, kaipaan mut toisaalla koen jälleennäkemisen ihanuutta, menetän ja löydän jotain lähes yhtä hyvää. Mä suljen ovia ja availen ikkunoita, kunnes huomaan että ovetki täytyy pitää auki, jotta ilma vaihtuu eikä tukehdu kuumuuteen, niin se menee niin meidän talossa kuin mun elämässäkin. Milloin mä aloin valitsemaan reitit sen perusteella, että missä niistä on vähiten kiviä ja eniten nurmikkoa? Kun kerran alkaa kävellä paljain jaloin, ei kengätkään enää suojaa jo hiekkatien pistämiä jalkoja, mut kesän lopussa niin jalat kun mielikin on tottunu pistäviin kiviin ja käpyihin. En haluu joutua sään viiletessä kävelemään kengät jalassa aikataulujen ja järjestysten lattioilla. Tähän aikaan mä kuulun. Miksen mä vois vaan elää näin, pelkästään mennä.