Ei mua haitannu olla hetken aikaa ainoot maailmassa

 

Sä et tiedä mitä ajattelin. Sä et tiedä, et muu maailma katos kun puhuit lukiosta ja kerroit ostamistas joululahjoista. Sä et tiiä et sekunin sadasosassa tein varmaan sata eri huomiota susta, sain mieleen tuhat eri muistoa sun silmistä, tunsin palaavani johonki hetkeen menneisyydessä ja unohdin hetkeks, että mun piti olla harjottelemas tanssia ja stressata huomenna esitettäväst laulusta. Sä et tiedä miten hyvä olo siit pienest hetkestä tuli, mut jos voisin, antaisin sen hetkellisen tunteen sulle koettavaks, niin voisit ymmärtää. Se tunne jatkuvaks, se ois paras joululahja mitä voisin saada. Mut niinhän se usein on, et parhaat asiat elämässä ei oo hankittavissa, ja harvoin ees saatavissa mitenkään. 

Menin päiväunille, ja parin tunnin päästä, ku kello näytti 18:00, herätyskello soi. Haistatin sille vitut ja totesin maailman mun peittoni yläpuolella olevan liian valoisa ja kylmä mulle. Hetken aikaa sain olla vaan. Olin vaan ilman ainuttakaan ajatusta tai pienintäkään tietoa mistään. Olin vaan just niinku oon halunnu: peiton alla, eikä kukaan huomannu mua. 

Joulu on saanu mut ajattelemaa, mikä elämässä on toivomisen arvosta. Kun aloin miettimään sitä enemmän, alko mua inhottaa äitille kirjotettava pinnallinen lista, jossa mä toivoin muutamaa Avenged Sevenfoldin levyä, vaatteita, hajuvettä ja Hits 2010 -nuottikirjaa. Mitäpä vikaa nois toiveissa on, ei kai mitään. Mut jostain syystä ne ei tunnu enää toivomisen arvosilta, vaan haluun paljon vähemmän, mut paljon suurempii asioita, jotka ei oo mitattavissa. Onkohan tää sitä joulumieltä, minkä mä luulin olleen kadoksis? Ehkä tää on just sitä.

Enkä mä ees tykkää joulusta. 

Ps. Oh no, once again

  

While I recall all the words you spoke to me
Can't help but wish that I was there
Back where I'd love to be

We all need that person who can be true to you
But I left her when I found her
And now I wish I'd stayed
’Cause I'm lonely and I'm tired
I'm missing you again oh no
Once again

Can't help but think of the times I've had with you
Pictures and some memories will have to help me through

Some search, never finding a way
Before long, they waste away
I found you, something told me to stay
I gave in, to selfish ways
And how I miss someone to hold
when hope begins to fade...

But we are fine people, we do fine. Most of the time.

Kirjotin yöl kirjeen jonka haluun lähettää, mut en voi. Asetin itelleni deadlinen, 1.1., ja jos sillon haluun viel lähettää sen, teen sen, voin tai en.

Mun piti mennä illal hymyillen nukkuu, pitkäst aikaa, mut ku pääsin sänkyy nii ei enää hymyilyttäny, ja unen saamine kesti tuntei. Asiaa lohdutti et aamul piti mennä puoltoist tuntii normaalii aikasemmin kouluu.

Oon miettiny et sattuukoha enemmän tulla jätetyks vai tajuta liian myöhää, et toisen olis voinu saada takas.

On ihanaa ku kaverit joitten kans ei ikinä puhu mitään henkevää tulee yhtäkkii kysymää onks kaikki hyvi. Kyl mul on. Ainaki just sil hetkellä oli, jos kysyt viiden minuutin päästä nii mul saattaa jo olla ihan kaikki hätänä. Diagnosoin tänää itelleni jonki sortin mielialanaaltoiluhäiriön or what ever.

Kysyin Jonilt tänää et mitä jos en millää jaksais. Hän vastas, et 'Pakko ei oo ku syödä, juoda ja hengittää.' Sanoin et pakko on myös kuolla ja maksaa veroja. 'Mut veroi sun ei vielä tarvii maksaa, kuolla ei tarvii just nyt, eikä kokoajan tartte syödä ja juodakaa. Hengittämisenki oot unohtanu monesti mut hyvin oot pärjänny.' Totta, mitäpä hätää mul on.

Tää oli sekavin postaus mitä oon koskaa kirjottanu. Mitäpä siitä.

Onks kaunista vai syyllistävää sanoo toiselle et 'ainaki tiiät et joku ajattelee sua eikä saa nukuttua sun takia, kaipaan sitä mitä sä olit ja mä olin' En oo ihan päättäny vielä, mut ehkä se on molempii. Onko?

Once upon a time I was falling in love, now I'm only falling apart

...There's nothing I can do, I'm total eclipse of the heart. Mitä se ees tarkottaa, en oo varma, mut oon melko varma et must tuntuu just tolta. Kaikki mitä tapahtuu on vähän hämärän peitossa, maailma, ihmiset ja aika menee juoksujalkaa eteenpäi ja niin meen mäkin. Ku joku sanoo mulle jotai oikeesti kaunista, jotai mikä oikeesti tarkottaa jotain, alkaa itkettää, ei ilosta, vaa surusta, god knows why. Laitoin ranskalaisii ja nugettei ja iskä sano 'olipa hyvää, kiitos', ja siit tulin oikeesti iloseks. Ei enää vahvasti mee.

Olin koko päivän kotona, en ollu ees koulussa, ja se saa mut sekoomaa. Ylimääränen energia kulu äitin kans joka ikisen asian ja ihmisen kiroomisee ja elämän vittumaisuudel nauramisee, ihanaa. Äiti tarkisti opiskelioitten tehtäviä ja mä luin äikkää.
'Mul on huomen äikän koe, sekoaaaaan.'
'Opiskelu on perseestä ja fuck that äikkä. Mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksaaaahahahahah. Siis kato nyt tätäki mite aikuinen ihminen voi kirjottaa näin huonoo suomenkieltä!'

Viime viikonloppu oli sikakiva mut en haluu muistella sitä. Ahdistaa. Tuntuu et tääki viikko on vaa kulunu eikä mitään oo jääny käteen. Ei mitään konkreettista eikä oikeen ainootakaan muistikuvaa, kaikki on blurrissa. Kumpa joitai hetkii elämästä vois blurrata kokonaa pois. Nii et sen sijaa et sul on sumeit muistikuvii, niit ei olis ollenkaa. Ei sulla eikä muilla. Asiat jotka haluut unohtaa, vois vaan blurrata pois omasta ja muitten mielistä, niin ettei niit enää oo.

Koulun itsenäisyyspäivätanssit on takanapäin, ja mua harmittaa et se on ohi, koska olin niin kauan oottanu et saan laittaa ton mekon päälle ja nyt se menee kaapin perälle enkä enää koskaan varmaa käytä sitä. Suunniteltii saaran kanssa ties kuinka monta viikkoa et sillon otetaa meistä kahesta hyvä kuva, mut kuinka monta kuvaa meist sit otettiin. No ei ainuttakaan. :D

Huomenna on perjantai ja ohjelmassa pikkujoulut, en malta oottaa, siit illasta ois tarkotus tulla jotain niin mahtavaa. Ja lauantaina aion tanssii koko illan, ei väliä missä, lattialla, pöydällä tai vaik seinillä, sama se, mä aion tanssii.