Aurinko paisto verhojen välistä niinku sillonkin, paikka missä makasin tuntu maailman mukavimmalta niinku sillonkin. Halusin pysäyttää ajan niinku sillonkin. Muu maailma katos, ihan niinku sillonkin. Nauratti niinku sillonkin, juteltiin ja tapeltiin ja taas naurettiin niinku sillonkin. Sun kasvot oli eka asia mitä herätessäni näin, just niinku sillonkin. Kaikki tuntu just siltä ku sillonkin. Tässä teille fakta: MIKÄÄN ei oikeastaan ollu niinku sillonkin.
Kevät pääsi jossain vaiheessa yllättämään mut. Halusin kävellä koulusta kotiin ja valokuvata kotimatkani, vaikka tiesin et se edellyttää läpimärkiä kenkiä ja käsien palelemista. Paloin halusta napata pyörän talviteloilta, mut odotin kuitenki et tiet on kokonaan kuivat. Nään ku muutama tuttu hahmo suhahtelee edestakas lonkkareilla ja haluun mennä hakee videokameran. Yritän joka päivä lähtee koulusta kotiin ilman takkia, tai ees abc:lle asti. Vielä se ei onnistu. Kaivoin esille kaikki mun kymmenet aurinkolasit ja lyhytvartiset tennarit. Kesä tulee nopeemmin jos siinä elää jo hieman ennen ku säätila sallii. Kai.
Se joka ei tienny, et juhlitaan mun synttäreitä, oli alitajusesti salaa toivotuin vieras. Kaikki meni paremmin ja huonommin ku toivoin, ja jätti jälkeensä lähinnä tyhjän olon, pari hauskaa muistoa ja muutaman hyvän kuvan. Niin ja pulloja.
Ja joku toi takin mun harteille.
