Ei mua haitannu olla hetken aikaa ainoot maailmassa

 

Sä et tiedä mitä ajattelin. Sä et tiedä, et muu maailma katos kun puhuit lukiosta ja kerroit ostamistas joululahjoista. Sä et tiiä et sekunin sadasosassa tein varmaan sata eri huomiota susta, sain mieleen tuhat eri muistoa sun silmistä, tunsin palaavani johonki hetkeen menneisyydessä ja unohdin hetkeks, että mun piti olla harjottelemas tanssia ja stressata huomenna esitettäväst laulusta. Sä et tiedä miten hyvä olo siit pienest hetkestä tuli, mut jos voisin, antaisin sen hetkellisen tunteen sulle koettavaks, niin voisit ymmärtää. Se tunne jatkuvaks, se ois paras joululahja mitä voisin saada. Mut niinhän se usein on, et parhaat asiat elämässä ei oo hankittavissa, ja harvoin ees saatavissa mitenkään. 

Menin päiväunille, ja parin tunnin päästä, ku kello näytti 18:00, herätyskello soi. Haistatin sille vitut ja totesin maailman mun peittoni yläpuolella olevan liian valoisa ja kylmä mulle. Hetken aikaa sain olla vaan. Olin vaan ilman ainuttakaan ajatusta tai pienintäkään tietoa mistään. Olin vaan just niinku oon halunnu: peiton alla, eikä kukaan huomannu mua. 

Joulu on saanu mut ajattelemaa, mikä elämässä on toivomisen arvosta. Kun aloin miettimään sitä enemmän, alko mua inhottaa äitille kirjotettava pinnallinen lista, jossa mä toivoin muutamaa Avenged Sevenfoldin levyä, vaatteita, hajuvettä ja Hits 2010 -nuottikirjaa. Mitäpä vikaa nois toiveissa on, ei kai mitään. Mut jostain syystä ne ei tunnu enää toivomisen arvosilta, vaan haluun paljon vähemmän, mut paljon suurempii asioita, jotka ei oo mitattavissa. Onkohan tää sitä joulumieltä, minkä mä luulin olleen kadoksis? Ehkä tää on just sitä.

Enkä mä ees tykkää joulusta. 

Ps. Oh no, once again

  

While I recall all the words you spoke to me
Can't help but wish that I was there
Back where I'd love to be

We all need that person who can be true to you
But I left her when I found her
And now I wish I'd stayed
’Cause I'm lonely and I'm tired
I'm missing you again oh no
Once again

Can't help but think of the times I've had with you
Pictures and some memories will have to help me through

Some search, never finding a way
Before long, they waste away
I found you, something told me to stay
I gave in, to selfish ways
And how I miss someone to hold
when hope begins to fade...

But we are fine people, we do fine. Most of the time.

Kirjotin yöl kirjeen jonka haluun lähettää, mut en voi. Asetin itelleni deadlinen, 1.1., ja jos sillon haluun viel lähettää sen, teen sen, voin tai en.

Mun piti mennä illal hymyillen nukkuu, pitkäst aikaa, mut ku pääsin sänkyy nii ei enää hymyilyttäny, ja unen saamine kesti tuntei. Asiaa lohdutti et aamul piti mennä puoltoist tuntii normaalii aikasemmin kouluu.

Oon miettiny et sattuukoha enemmän tulla jätetyks vai tajuta liian myöhää, et toisen olis voinu saada takas.

On ihanaa ku kaverit joitten kans ei ikinä puhu mitään henkevää tulee yhtäkkii kysymää onks kaikki hyvi. Kyl mul on. Ainaki just sil hetkellä oli, jos kysyt viiden minuutin päästä nii mul saattaa jo olla ihan kaikki hätänä. Diagnosoin tänää itelleni jonki sortin mielialanaaltoiluhäiriön or what ever.

Kysyin Jonilt tänää et mitä jos en millää jaksais. Hän vastas, et 'Pakko ei oo ku syödä, juoda ja hengittää.' Sanoin et pakko on myös kuolla ja maksaa veroja. 'Mut veroi sun ei vielä tarvii maksaa, kuolla ei tarvii just nyt, eikä kokoajan tartte syödä ja juodakaa. Hengittämisenki oot unohtanu monesti mut hyvin oot pärjänny.' Totta, mitäpä hätää mul on.

Tää oli sekavin postaus mitä oon koskaa kirjottanu. Mitäpä siitä.

Onks kaunista vai syyllistävää sanoo toiselle et 'ainaki tiiät et joku ajattelee sua eikä saa nukuttua sun takia, kaipaan sitä mitä sä olit ja mä olin' En oo ihan päättäny vielä, mut ehkä se on molempii. Onko?

Once upon a time I was falling in love, now I'm only falling apart

...There's nothing I can do, I'm total eclipse of the heart. Mitä se ees tarkottaa, en oo varma, mut oon melko varma et must tuntuu just tolta. Kaikki mitä tapahtuu on vähän hämärän peitossa, maailma, ihmiset ja aika menee juoksujalkaa eteenpäi ja niin meen mäkin. Ku joku sanoo mulle jotai oikeesti kaunista, jotai mikä oikeesti tarkottaa jotain, alkaa itkettää, ei ilosta, vaa surusta, god knows why. Laitoin ranskalaisii ja nugettei ja iskä sano 'olipa hyvää, kiitos', ja siit tulin oikeesti iloseks. Ei enää vahvasti mee.

Olin koko päivän kotona, en ollu ees koulussa, ja se saa mut sekoomaa. Ylimääränen energia kulu äitin kans joka ikisen asian ja ihmisen kiroomisee ja elämän vittumaisuudel nauramisee, ihanaa. Äiti tarkisti opiskelioitten tehtäviä ja mä luin äikkää.
'Mul on huomen äikän koe, sekoaaaaan.'
'Opiskelu on perseestä ja fuck that äikkä. Mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksaaaahahahahah. Siis kato nyt tätäki mite aikuinen ihminen voi kirjottaa näin huonoo suomenkieltä!'

Viime viikonloppu oli sikakiva mut en haluu muistella sitä. Ahdistaa. Tuntuu et tääki viikko on vaa kulunu eikä mitään oo jääny käteen. Ei mitään konkreettista eikä oikeen ainootakaan muistikuvaa, kaikki on blurrissa. Kumpa joitai hetkii elämästä vois blurrata kokonaa pois. Nii et sen sijaa et sul on sumeit muistikuvii, niit ei olis ollenkaa. Ei sulla eikä muilla. Asiat jotka haluut unohtaa, vois vaan blurrata pois omasta ja muitten mielistä, niin ettei niit enää oo.

Koulun itsenäisyyspäivätanssit on takanapäin, ja mua harmittaa et se on ohi, koska olin niin kauan oottanu et saan laittaa ton mekon päälle ja nyt se menee kaapin perälle enkä enää koskaan varmaa käytä sitä. Suunniteltii saaran kanssa ties kuinka monta viikkoa et sillon otetaa meistä kahesta hyvä kuva, mut kuinka monta kuvaa meist sit otettiin. No ei ainuttakaan. :D

Huomenna on perjantai ja ohjelmassa pikkujoulut, en malta oottaa, siit illasta ois tarkotus tulla jotain niin mahtavaa. Ja lauantaina aion tanssii koko illan, ei väliä missä, lattialla, pöydällä tai vaik seinillä, sama se, mä aion tanssii.

Emmäkää jaksais

Tänää mua mikää muu ärsyttäny niin paljon ku se, et joku ihminen kitisee hulluna siitä ku ei jaksa tehä jotai juttua, vaik muittenki pitää se tehä ja muutki on samas tilantees. Emmäkää jaksais tehä juurikaa mitään, mut pakko se on raataa. Emmäkää kouluu jaksais raahautuu enkä suorittaa kaikkee pakollist ja sataa ylimääräst hommaa mitä mun pitää tehä, mut ei se sil valittamisel parane. Iteki tosin syyllistyn toisinaa tohon, mut tänää tajusin kui ärsyttävää se on. Ehkä oon nykyää vaa liia väsyny valittaa ja kyllästyny kitisemään ku siit ei oo apuu. Emmäkää jaksais olla ilonen tai yrittää tehä itteeni iloseks kokoajan. Emmäkää jaksais, mut pakko se on raataa.

Mun tekis mieli ottaa kuvia mut en tiiä mitä kuvaisin. Mul on ihan jatkuvasti kylmä eikä auta vaik mite laitan vaatteit päälle, kamalaa hyi. Mun joulustressi on jo alkanu mut se ei tosiaankaa tarkota et säheltäisin hulluna lahjojen parissa, ehei. Se tarkottaa et ahdistun koko ajatuksest ja päätän olla autuaasti tekemättä mitään, mietitää simmosia sit myöhemmin. Pitäiskö huolestuu ku löysin kuitin mun lompakost, Hesburger Tikkula, Pori, eikä mulloo hajuukaa millo oisin ollu poris?

Tarviin LOMAA. Äiti tuli äske päikkäreilt ja sano et 'ei voi sanoo et piristi'. SIllane olo mul on nyt vähän kaikest mitä teen, ei voi sanoo et piristäis. Tyl sää. Miten joku voi olla näin VÄSYNYT.

Varo se on syövyttävää

Kemian opettaja (Erkkylä my love) sano tunnil, ku tehtiin jotain koetta, et 'varo se on syövyttävää', ja virnisti. Se oli huvittavaa, ja jostain syyst nauroin sil aika kaua itekseni. Mut mitäs helkkarin hauskaa siin on, miettii nyt sitä ku asiat rupee syöpyyn. Kaikki vaa katoo tai sulaa tai jotain, eikä sitä voi pysäyttää, ja yhtäkkii ei oo mitään, ja se kaikki johtuu vaan jostain yhest tyhmäst asiasta. Sit kelasin et hassuu mite helppo sitä oli verrata iha tosielämään, joku seikka saa kaiken vaa pikkuhiljaa syöpyy ja katoo, koska opettaja ei oo ollu sanomas et 'varo, se on syövyttävää'. Ainoo ero oli et siin kokeessa syöpyvä asia oli jotain naruu ja se syövyttävä asia oli rikkihappoo. Elämäki vois olla just noin selkeetä, 'älä läträä rikkihapolla ja kaikki on hyvin'. Mut eeeei väkisi.

Samal antosalla tunnilla sain kemian testistä kunnioitettavan 5-, ja pesin pohjaan palanutta munakasta haihdutusmaljan pohjalta raapimalla sitä pitkillä kynsillä. Nami. Vast sitku olin oksentamispistees ni sain ilokseni huomata et haihdutusmalja lipes kädestä, ja nauruu pidätelle sain keskeyttää opetuksen toteemalla et 'opettaja meijän haihdutusmalja tais haljeta'. Kynnenaluset oli siis munakkaassa täysin turhaan. Perhana.

Tänää sato pienenpienii lumihiutaleit vaakatasoon nii paljon et koko ilma täytty niistä. En haluu olla ulkon yhtää sen enempää ku on pakko. yÄk.

Toivottavast huomen ois parempi päivä, alkaen biologian testillä. Tänää oli kauhee päivä, olin iha vihanen kaikille kokoaja. Mitä vaa multa kysyttii ni yleisin vastaus oli tyylii puolhuutoo 'kettuuks mä tiiä!'. Ärsytin itteeniki niiiiin paljon. Mul on liikaa suunniteltavii ja harjoteltavii juttui liian lyhyes ajas. Varsinki ku harjoteltaval tarkotetaan esityst mikä pitäis reenata näytöskuntoo. Miks lupaudun aina kaikkii projekteihi mukaa? En voi sil mitää.

Oon lähes jatkuvast onnelline, mut päivät on ahdistavan pitkii. Tarviin lomaa ja kivaa tekemistä, jotai tavallisest poikkeevaa. Ja kipeesti. Kiitos.

Ehkä mä vaan meen nukkumaa et jaksan aamul nousta tekee läksyi. Huoh. Hyvää yötä sopulit ja muut.

Btw, ihanan fiiliksee sopivaa kuunneltavaa:

Ps. mua ahdistaa kirjottaa taas ku en laita kuvia =( kuvia kyl räpsin kokoajan mut syy miksei ne oo koneella, on mun koneen näyttö joka tekee kaikesta ihanan pimeetä, oranssia ja sumeeta =) sounds good, right? mut hetiku oon jollai muul koneel ni LUPAAN heitellä kuvii iha vaa oman mielenterveyteni vuoks, vaikkei ketää muut kiinnostais onks niit vai ei ;D

Mut entä jos tänää jaksaisin

Mul oli kamala aamu, mut mul on hyvä tää päivä ja maailman paras eilinen. Must tuntuu et tänää mä jaksan tehä kaikki asiat mitä normaalisti mietin vaa tekeväni, mut en vaan jaksa tai saa aikaseks. Tänää mä alotan uudestaan kirjottaa blogii joka oli syysunilla, tänää mä laitan mun seinälle kuvat mitkä on sitä oottanu jotain kuukauden tossa pöydällä, tänää mä teen läksyt, tänää mä alotan siivoomaan mun konetta. Tänää mä jaksan, tänää must on siihen.
- Paskempi homma on, et huomenna must ei enää oo siihen, ja kaikki jää kesken. That's me.

Eile oli Avenged Sevenfoldin keikka, enkä tienny et yhen päivän aikana voi kokee nii monta fyysistä ja henkistä tunnetta. Niin kova kylmyys ettei tunne jalkoja, nii kova kuumuus ettei muistanu et voi olla niin hiki. Järjetön ahdistus ja peljo siitä ku ihmiset rynnii sun päälle ja puristut niitten keskellä, ja yhtäkkiä et ees muista sitä ihmismassaa sun ympärillä. Yhen biisin aikana huudat ja hypit tasajalkaa, ku kohta jo itket ku puhutaa bändin kuolleest rumpalista. Huhhuh. Tosiaan, keikka oli maailman täydellisin. Maailman järjettömin vitutus vaan tuli, ku huomasin et kamera jäi autoon. No sainhan mä ruhtinaallisen YHEN onnistuneen kuvan kännykällä, ja muutama huippuhetki tallentu videolle, mut eipä paljo jääny käteen. Mut ei kaikkee tarvii saada nauhalle tai kameran muistin, joskus oma muisti riittää. Tosiaan, eiline ilta oli ehkä mun elämän kolmanneks paras, vaikken ookkaa viel keksiny niit kahta parempaa. Tarviiks mun?
"Varmaan mun elämän kohokohta ku soitettii Seize The Dayn soolo" -Konsta

Tänää tanssittii liikkatunnil ja nauroin eetun kans koko tunnin putkeen ja meinasin pissata housuu. Oltii Saaran ja Ainon kans jotain pari tuntii mäkis enkä ees huomannu et kulu nii paljo aikaa. Sit Saara tuli meille, 'EI HITSI meijän juttuja, siis hieman me ollaan taas tyhmiiiiii' ;););)

Nyt aijon mennä tekee sen kaiken mihin musta on ainäki tänään. Ennenku on jo huomine enkä enää saa aikaseks. Fail.

Ps, 'Hopefully all of you will get to meet him in the afterlife. Now, if everybody could put their lighters up for that crazy motherfucker.'