"Miksen mä oo jonkun unelma? Vaik mä oon tosi kiva ja nättiki, miksen oo kenellekään ihan unelma?" Niinpä, sehän vast ois hienoa. Joku viettäis aikaansa ajatellen mua sillä tavalla kun mä ajattelen jotain toista. Miettis mun ilmeitä, eleitä ja ääntä, muistelis yhtesii hetkiä ja sen hengitys salpautuis kun se muistelee mun kosketusta. Kyllä mä tiiän ton tunteen, kyllähän joku on ollut mun unelma. Kyllä mä oon ollu pelottavan ihastunut. Harmillista on se, että jokanen meistä on varmaan ainakin jossain vaiheessa elämäänsä jollekin unelma. Se vaan on niin, että suurimmassa osassa tapauksista se, joka meistä unelmoi, on väärä ihminen. Eikä siks tajuta, että kyllä meistä unelmoidaan, ja päädytään miettimään äidin kanssa myöhään illalla "Miksen oo kenenkään unelma". Kehä kiertää kuin vinyylilevy, mä haaveilen jostain ihmisestä, joku musta, joku siitä jostakin, ja sama sykli jatkuu loputtomiin.. Joskus ollaan niin onnekkaita et levyyn tulee joku vika ja se pysähtyy tai tekee pienen edestakasen liikkeen, aiheuttaen jonkinlaisia yhteentörmäyksiä. Ja jotkut saattaa löytää toisensa ja päästä pois piirileikistä.
Oonko mä yksinäinen? En. Tai oikeestaan olen. Tai siltä musta tuntuu. Vai tuntuuko? Mua ei haitannu olla yksin kun ympärillä tapahtu kokoajan. Nyt mitään ei tapahdu. Mä kaipaan taas siihen isompaan kaupunkiin, sinne vetäviä houkuttumia alkaa olla aina vaan enemmän. Kun mitään ei tapahdu, mielialat ailahtelee jatkuvasti. Kai yritän vaistomaisesti luoda jotain toimintaa ympärilleni, ja kun mikään muu ei auta, luon sitä heittelemällä omaa mielialaani ja ajatuksiani seinille ja kattoon, välillä taas lattialle tallottavaksi. Enkö mä huomaa, kuinka uuvuttavaa se on?
Siivoon huoneeni, laitan palamaan kynttilöitä ja suitsukkeita, mun ympärillä on kaunista. Haluun rauhottua, päätän rauhottua. Joka ilta. Joka päivä mä revin itseni siitä rauhottumisesta johonkin ihan muuhun, enkä oo vielä ihan varma mihin. Yhtäkkiä ei rauhottuminen ookkaan hyvä idea, jotain täytyy tapahtua. Jotain tosi siistiä, uutta, ihmeellistä, ja mahdollisimman paljon aikaa vievää. Tarviin jotain mitä odottaa, ja jotain aivan odottamatonta. Oon kokenut liian lyhyen ajan sisään liikaa asioita mitkä tuntuu uskomattoman hyvältä ja saa mut kävelemään hieman korkeemmalla vähän aikaa. Silti en osaa iloita niistä hetkistä kauaa, kun päähän ryntää pelko siitä, etten koe mitään sellasta enää. Yritän olla muistelematta niitä odottamattomia upeita hetkiä ja tapahtumia ihan hiljattain, alkais vaan harmittaa kun ne hetket on jo ohi eikä niihin pääse takasin. Eihän siinä oo järkeä.
Kuka idiootti viettää aikansa mieluummin odottaen jotain, haaveillen jatkuvasti samasta asiasta ja vältellen mahtavia muistoja, kuin ajatellen, että helvetti, mähän oon kokenu mahtavia asioita. Jep, minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti