Sä liikut nyt vaarallisilla vesillä, se sano mulle

Siinä mä makasin maailman mukavimmassa paikassa tuntien pelkkää hyvää oloa. Kun mä aloin ajatella kaikkia niitä rajoja, mitä sinäkin arkipäivänä olin vetänyt. Jatkuvasti piirtelen näkyviä rajoja matikantehtävien väliin ja näkymättömiä häilyviä ja selkeitä rajoja ihmisten ja asioiden välille. En tiiä oonko ainoa, mut mua se alkaa kyllästyttää. Johonki kohtaan mun pitää vetää raja mun laiskuudelle, riehumiselle, kiusottelulle, kehumiselle, kahvinjuonnille... Vetelen rajoja ystävyyden ja jonkin muun välille, kolmannen ja neljännen viinilasillisen väliin, tärkeän, leikekirjaan pääsevän kuvan ja vähemmän tärkeän kuvan välille. Raja sille, kuinka monena arki-iltana peräkkäin voin valvoa pitkään, kuinka monta sortumista kuukaudessa mun dieetti kestää. Mitkä pätkät on olennaisia ja alleviivattavia oppikirjassa, ketä kaikkia kutsun mun juhliin ja mitkä hetket on syytä tallentaa videolle, mitä taas ei. 

Entä jos koittaisin yhtäkkiä jättää rajat vetämättä? Mitä pahimmillaan vois tapahtua? Käytännössä ei ehkä mitään. Silti mä kuulin jo kolmannen kerran sinä päivänä sanovani ääneen, 'johonki se raja täytyy vetää.' Ekaa kertaa vaan sanoin sen pakosta. 

Ku antaa itelleen aikaa talviaamuisin, pääsee reaaliajassa seuraamaan auringonnousua. Se on väärin, että niin huono aamuherääjä ja synnynnäinen yöeläin rakastaa auringonnousua niin paljon. Lukion isot ikkunat näyttää mulle satoja metrejä peltoa, ja niitten takana metsän, jonka takaa aurinko pikkuhiljaa herää, samaan tahtiin kuin mäkin. Unohdan missä mä olen, ja mietin vaan sitä, miten tahtoisinkaan saada ikuistettua joka ikisen valonsäteen ja taivaanrannan värisävyn joka aamu. Illalla makaan kodiksi muodostuneen huoneiston sohvalla, ja nään ikkunasta toisen lempinäkymän, ilta-auringon mustaks maalaaman puun, jonka takana taivaanrannassa näkyy joka ilta erilaiset talvisen auringonlaskun värit liukuvina raitoina. Auringon laskettua siirrän katseen pöydällä savuavaan suitsukkeeseen, ja en lakkaa ihmettelemästä sen savukiehkuroiden kauneutta ja monimuotoisuutta. Joitakin maailman kauneimpia näkyjä ei vaan voi ikuistaa kuvana, koska ne muuttuu kokoajan, ja joka sekunti sadasosineen on toistaan kauniimpi. Oon aivan yksin siinä kaikkea kauneutta tuijottaessani, enkä ees muista, että tarttisin jotain tai jotakuta muuta. Niinä hetkinä en tarvitsekaan, koska muuta maailmaa ei hetkeen oo.

Toisinaan, yhä useemmin, toivon et voisin paeta noihin hetkiin, joissa on vaan mä ja mun tuijotuksen ja ihailun kohde. Ei ees mun ajatuksia, on vaan se kauneus, joka on kaikki mihin haluun keskittyä. Kun toisinaan, surullisen usein, ees ääneen huutaminen ei auta. 

Joskus sitä unohtaa kaikki hyvät puolet itessään ja ympäristössään, ennenku joku yllättäen kantaa ne kasvojen eteen nähtäväks ja kuultavaks. 






Rakkautta on niin monenlaista.