Nuku nyt viel tunti ja mieti sitä sitte

Itku-parku-raivo-nauru-huuto -kohtauksii ja sanoinkuvailematonta jäistöä. Loma suhahti menojaan jonnekin mistä se ei tuu enää takasi, ja kovaa suhahtiki. Menoa ja meininkiä oli liikaa mut ihan liian vähän. Uusii ja vanhoi kaverei, illanistujaisii aamuun asti, pitkii syvällisii keskustelui, vedet silmis nauramist, aurinkoo verhojen läpi aamulla, ryytyneit aamupäivii ja taas mentiin. Ihmiset ja meininki ja kaikki muuki on ollu vaan rentoo eikä muuta, ihanku kaikilla ois ollu just se sama mielentila ku mulla. Kaikkea sitä mitä mä toivoin mutten osannu odottaa.

Olo on lähes sama ku joka loman lopussa: en osaa kuvitella et koht ei voi enää herää ku haluu ja mennä nukkuu ku haluu, ja tulla ja mennä niinku haluu. Jos joululomal kirjotin olevani oikeestaan ilonen et se on ohi, ja et aika on ollu pysähdyksis ja olo mitä omituisin, niin hiihtoloma oli sille ehdoton vastakohta. Aika on juossu kilpaa mun kanssa ja ikävä kyllä voittanu aina, vaik onneks välil se anto armoo ja just oikeissa kohdissa tuntu et aika seisahtu. Missä tahansa oonki menny, must on tuntunu et oon just siinä mis mun kuuluuki olla sillä hetkellä. Enkä oo varman koskaa saanu nauraa näin paljo viikon sisäl. Opin vihdoinki rakastamaa aamuja. Vihdoinki must tuntuu et kaikki on hyvin, ja jos ei yhtäkkii oo, nii ei se haittaa koska kaikki tulee olee hyvin. En mä tarvii tän enempää. Ainakaa toistaseks.

Torstaina oltii siskokset koolla Turussa Roosan kämpillä, kokkailtiin ja oltiin vaa, me kaikki kolme eikä muita. Tykkäsin. Kyl mul ehkä kuitenki on paremmat siskot ku kellään muulla.  

Huomenna kouluun ja muutaman tunnin päästä tanssiesitys jota en vaan osaa, pitää ehkä vaan toivoo parasta ja luottaa adrenaliinii. Jännityksen edel menee kuitenki ajatus siit et ihana päästä taas lavalle, ees hetkeks. 

On ihana tunne, ku menee nukkumaa ja tietää olevansa just siellä mist haluu aamul herätä.