Nauran liian kovaa ja käytän liikaa sanaa 'ihana', mut onks se väärin?

Aamulla ku heräsin kahdenteentoist herätyksee, huomasin et ekaa kertaa tänätalvena en joudu menee pimees kouluun. Mun paita oli kesäsen värinen ja se tuntu pitkäst aikaa oikeelta. Istuttiin Rikun kans iltapäiväl koulun pihassa ja aurinko paisto, pitkäst aikaa ei tullu kylmä ilman takkia, ja kaipasin aurinkolasei. Miika soitti puhelimest reggaeta ja Anna Puuta, ja hetken aikaa onnistuin uskottelee itelleni et on jo kesä. Kesän suunnitelmat, Provinssi, Summer up, piknik tykäriin ja yölline retki lehmikselle valtas mun mielen ja meijän puheen. Mun kevät on jo alkanu, sano säätiedotus siihen mitä tahansa. Laitoin silmät kii ja ajattelin sitä tunnetta ku viiminen koe on ohi. Sitä ku voi lähtee ilman takkii kouluun, sitä ku oikeesti nautin pyöräilemisestä, ja sitä ku mikää ei tunnu nii hyvält ku uudet aurinkolasit. Mun silmät oli edellee kiinni ja aurinko lämmitti mun kasvoi, ku koulun kello soi pudottaen mut jostain tosi korkeelta keskelle tylyintä arkea. Kevät mun pään sisällä ei riittäny tuomaa mulle kesää, mut ainaki se vahvisti et kesä on tulossa, tosi hitaasti mut tosi varmasti. 

Opon tehtävissä kysyttii tän hetkisen elämän tärkeitä asioita ja odotuksii lähitulevaisuudelta. Huomasin kaikkien mun vastausten olevan samankaltasii, 'stressitön elämä', 'suunnitelmattomuus', 'eläminen omalla tavalla' ja muita ihanuuksia. Just se kokonaiskuva mun elämässä hallitsee, huoleton meneminen ja tunne siit et kaikki on hyvin. Hyväl tavalla sopivan välinpitämmätönt suhtautumista, sitä mun ajatusmaailma on kaivannu, ja sen oon tainnu vihdoin oppii. Joelin sanoin: sopivan satunnainen meininki.