On vaan tää fiilis ja sen sivutuotteet

Siinä mä makasin, musiikinluokan lattialla rullattu matto tyynynä. Aurinko lämmitti kattoikkunan läpi, ja siinä kahen kaverin välissä maatessani ekaa kertaa moneen päivään alko tuntua, et voisin nukahtaa. Niinku teinkin. Pitkästä aikaa tunsin sen tuttuaki tutumpien ihmisten luoman turvan. Hetken aikaa. 

Ei mikään koskaan mee niinku kuuluis, ja kaikki asiat on aina joltain pois, enkä jaksa valittaa. Miks me jaksetaan valittaa? Ei nää asiat loppujenlopuks kuitenkaan merkkaa mitään, parempi on ajatella mittakaavassa ku vaan marista kaikesta. 

Hetket on ihania mut ne kestää vaan hetken. Kuljen paikasta paikkaan näennäisesti onnellisena, samalla kun mun pääni sisällä mikään ei tunnu miltään. Ja se on se tunne, ainoo tunne mitä mulla nyt on.

Jossain on jotain enemmän, ja mä en oo nähnyt mitään enkä tiiä mistään mitään. Haluun tietää enemmän, nähdä enemmän, kokee enemmän ja elää enemmän. Haluun tietää, miten paljon enemmän voi olla. En kuulu tänne enkä jaksa tätä. En jaksa liittyy keskusteluun, en jaksa perustella olemustani tai ajatuksiani, en jaksa kuunnella. Kyllä mä teistä kaikista oon aina tykänny ja tuun tykkäämään, mut oon ulkopuolinen. Kaikki on samanlaista ku ennenkin mut kaikki on muuttunu. Mikään ei näytä samalta, ei kuulosta samalta, eikä tunnu missään. Kävelen vaan jonkin sortin lasikupu pääni ympärillä, kupu joka eristää äänet epämääräseks huminaks ja suurentaa kuvat niin et nään ne selkeemmin. Vaan harva ääni ja harva katse kantaa sen kuvun sisään, ja yllätyn aina uudestaan siitä, ketä kuulen ja ketä en, ja ketä ees haluun kuulla. Yllättävät ihmiset ymmärtää ja yllättävät ihmiset ei kuule tai tahdo tai jaksa kuulla. En tienny et tietynlaisia ihmisiä on olemassa, mut nyt tiiän et se on mahdollista. Kyllähän mä tähän tottuisin, mut kysymys kuuluukin, haluunko mä enää tottua tähän kaikkeen? En.



Kyllähän me ollaan kuitenki onnellisia, eikä ykskään päivä oo samanlainen.