Kesä. Kirjottaminen unohtuu ja kuvat menettää aikajärjestyksen, ja kaiken muunkin järjestyksen. Kauniita ihmisiä ja täydellisii iltoja, lämmintä ilmaa ja kylmää vettä. En jaksa ees yrittää jaksaa, mut mitä muutakaan mä tekisin, en jaksa olla jaksamatta. Kuka tahansa ei saa mua itkemään ilosta, mut on sekin mahdollista. Kai se on helppoa, olla se kaveri joka saa sut ensin itkemään ja paiskomaan tavaroita, kun kohta se tekee itestään taas täydellisen ilmaantuessaan oven taakse päivänkakkara kädessä. Kaikenlaisia hetkiä voi tulla ikävä. Kesä on sitä aikaa, kun mun mieli on täysin avoinna kaikille ja kaikelle, paitsi mulle itelleni. Mä itken ensin ilosta ja sit taas surusta, kaipaan mut toisaalla koen jälleennäkemisen ihanuutta, menetän ja löydän jotain lähes yhtä hyvää. Mä suljen ovia ja availen ikkunoita, kunnes huomaan että ovetki täytyy pitää auki, jotta ilma vaihtuu eikä tukehdu kuumuuteen, niin se menee niin meidän talossa kuin mun elämässäkin. Milloin mä aloin valitsemaan reitit sen perusteella, että missä niistä on vähiten kiviä ja eniten nurmikkoa? Kun kerran alkaa kävellä paljain jaloin, ei kengätkään enää suojaa jo hiekkatien pistämiä jalkoja, mut kesän lopussa niin jalat kun mielikin on tottunu pistäviin kiviin ja käpyihin. En haluu joutua sään viiletessä kävelemään kengät jalassa aikataulujen ja järjestysten lattioilla. Tähän aikaan mä kuulun. Miksen mä vois vaan elää näin, pelkästään mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti