Mitä mulle kuuluu, mulle kuuluu liian vähän. Enää en totu tähän, ja vaik totuttelisin, se ois vaan väliaikasta. Suunnitelmii pyörii päässä ja niis alkaa olla selkoa, mun kärsivällisyys ei tahdo vaan riittää. Mul on täällä kaikki hyvin ja kaikki on helppoa, tää on kaikki niin tuttua ja niin hienoa, tosi rakasta. Harmi, et se joka näit elämiä suunnittelee, on sotkenut mut johonki muuhun, tää kaikki olis varmasti tosi hienoa jollekin muulle. Mitä tässä sitte voi kun mikään ei meinaa riittää, kun tietää et vois olla jotain, mikä tuntuu paljon enemmältä ja enemmän mun omalta, ja sen on viel päässyt näkemään paikanpäältä. Joskus vaan tulee niit hetkiä, kun tajuu etten mä loppujenlopuksi sovi mun muottiini, vähän niinku yrittäis laittaa neliönmuotosta palikkaa pyöreeseen koloon. Enkä mä aio hioo mun kulmiani pyöreiksi, enkä pysty muuttaa ympyrää neliöksi, eli ehkä mä päätän, että ajan ja vaivan kanssa löydän sen mulle tehdyn muotin. kunhan vaan jaksan odottaa.
Kaikkein parasta on nähdä jotain ihan muuta, keskustella ihmisille jotka elää niin eri elämää. Vaik aina on tiennyt, et muualla asiat on toisin ja on paljon nähtävää, sen tajuumiseen vaaditaan ees pieni pintaraapasu toisten maailmasta ja toisten elämästä.
Alkuperänen tavote oli lähteä hetkeks, jotta unohtaisin kaiken mitä täällä on. Loppujenlopuks tajuaa, että haluu lähteä elääksee jotain toistakin elämää, kun vaan tätä, jota on jo koko elämänsä elänyt, muttei silti unohtaa kaikkea tuttua ja vanhaa.
Mä en vaadi paljon, vaadin vaan vähän enemmän, onko se liikaa vaadittu ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti