En ois halunnu tottuu heräämään sillon ku aurinko paistaa verhojen läpi ja valasee koko mun sekasortosen huoneen. Muistan vielä, ku se joskus oli niin ainutlaatust etten malttanu laittaa enää silmii kiinni. Olisin halunnu ikuistaa sen hetken ja jakaa kaikkien kanssa, vaik varmaan kaikki on joskus kokenu saman tunteen. Nykyää oon oppinu autuaasti käyttämää sen kaunii hetken siihen, et katon kelloa ja päätän jatkaa nukkumista. Oli se kello sit mitä vaan.
Mitä sillon kuuluu tehä ku on suunnitellu jo tosi pitkään mitä aikoo ja haluu tehä, mut sillä hetkellä ku siit on tulossa todellisuutta, tajuu ettei sitä enää haluukaa? Tai vaikka haluiski, se ei riitä. En haluu löytää itteeni tilanteest, jos huomaan et teen kaiken työn asian eteen, joka on aika mielenkiintost ja ehkä sopivaa mul. Haluun tehä asioi mist eniten tykkään, mitkä eniten kiinnostaa. Haluun tietää minkä etee teen töitä, ja vaik en tietäis, sil ei ois välii koska tykkäisin siit mitä teen, vaik se ei mihinkää johtaiskaa.
En tykkää tunteesta, ku annan ekaa kertaa itteni kyseenalastaa tutun ja turvallisen suunnitelman, ku vihdoinki annan itteni unelmoida jostai, ja huomaan tietäväni mite voisin seurata unelmaani, mut kaikki asiat tykkää estää sitä.
Välil ihmine vaa tarvii toisen kysymää, 'ooksä varma?' iha vaa et saa vastata et ei, emmä oo. Mietitään uudestaa.
Välil ihmine vaa tarvii toisen kysymää, 'ooksä varma?' iha vaa et saa vastata et ei, emmä oo. Mietitään uudestaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti