But we are fine people, we do fine. Most of the time.

Kirjotin yöl kirjeen jonka haluun lähettää, mut en voi. Asetin itelleni deadlinen, 1.1., ja jos sillon haluun viel lähettää sen, teen sen, voin tai en.

Mun piti mennä illal hymyillen nukkuu, pitkäst aikaa, mut ku pääsin sänkyy nii ei enää hymyilyttäny, ja unen saamine kesti tuntei. Asiaa lohdutti et aamul piti mennä puoltoist tuntii normaalii aikasemmin kouluu.

Oon miettiny et sattuukoha enemmän tulla jätetyks vai tajuta liian myöhää, et toisen olis voinu saada takas.

On ihanaa ku kaverit joitten kans ei ikinä puhu mitään henkevää tulee yhtäkkii kysymää onks kaikki hyvi. Kyl mul on. Ainaki just sil hetkellä oli, jos kysyt viiden minuutin päästä nii mul saattaa jo olla ihan kaikki hätänä. Diagnosoin tänää itelleni jonki sortin mielialanaaltoiluhäiriön or what ever.

Kysyin Jonilt tänää et mitä jos en millää jaksais. Hän vastas, et 'Pakko ei oo ku syödä, juoda ja hengittää.' Sanoin et pakko on myös kuolla ja maksaa veroja. 'Mut veroi sun ei vielä tarvii maksaa, kuolla ei tarvii just nyt, eikä kokoajan tartte syödä ja juodakaa. Hengittämisenki oot unohtanu monesti mut hyvin oot pärjänny.' Totta, mitäpä hätää mul on.

Tää oli sekavin postaus mitä oon koskaa kirjottanu. Mitäpä siitä.

Onks kaunista vai syyllistävää sanoo toiselle et 'ainaki tiiät et joku ajattelee sua eikä saa nukuttua sun takia, kaipaan sitä mitä sä olit ja mä olin' En oo ihan päättäny vielä, mut ehkä se on molempii. Onko?