Eniten vituttaa tuntee ittensä epätoivoseks

No en mä nyt sitten tiiä.

Tuuli paiskautu mua päin joka hetki, kun käveltiin Se toi mukanaa pienenpienii vesipisaroita, joita sä et huomannu. Ehkä se ei oo ainoo asia, jota sä et oo huomannu. Yritän viestittää asioita, ihan niinku sitä vesisadettakin, vaikka miten eri tavoin, mutta must tuntuu, että vaik mitä sanoisin, vaik miten monta savumerkkiä ja pullopostia lähettäisin, väittäisit edelleen ettei ulkona sada vettä. Mä kuvittelen. Vesisadetta mä en kuvitellut, mut ehkä kuvittelen paljon muuta. Kuvittelen varmaan kaiken, paitsi puheen, hymyn, naurun, katseen. Loppujenlopuks se kaikki on ihan tavallista, huomaamatonta. Ihan niinku ne pisarat mun kasvoilla ja kohmeisilla käsillä. Todistimpahan käytännössä, ettei niiden metrien käveleminen tuo niitä kilometrien päässä olevia asioita yhtään lähemmäs, ja päiväntasaaja houkuttelee taas. 

Syksy pamahti mun kasvoille niin yhtäkkiä, että mä unohdan edelleen takin kotiin aamuisin. Tai ehkä jos olisin vähemmän uupunu, en unohtelis asioita, takkia, kylmyyttä, koulukirjoja, herätyksen laittamista, nukkumista, hengittämistä... Ei mulla oikeestaan oo kylmä. Mulla ei vaan oo lämmin. Aurinko polttaa mun selkää ikkunan läpi, laitan kaulahuivin kaulaan ja pistän lattialämmityksen töihin muutamilla lisäasteilla. En tiedä, onks sillä oikeesti eroa, kylmä tai ei-lämmin, Mun pääni sisässä niillä on ero, kylmään auttaa villasukat ja peitto, ei-lämpimään ei näillä näkymin mikään, ehkä joskus joku. 

Ja sä luulisit et olisit olemassa mun takia, ja mä tietäisin missä säilytät kaikkea sussa, ja miks sä tuijotat tyhjyyteen. 

Eikä mun tarttis enää lyödä sua, ihan vaan nähdäkseni, itketkö sä.